Siitä on melkein puoli vuotta, kun viimeksi kirjoitin. Silloin kuvittelin sydämeni olevan murtunut (ja OK, ehkä se vähän olikin - ja vähän enemmänkin kuin ehkä), nukuin huonosti ja ihmettelin, miksi olin koko joulukuun oksennellut silloinkin, vaikka en edellisenä yönä ollut juonut yhtään tequilaa.

Totuus selvisi minulle 2.1 työpaikkani ankeissa kylpyhuonetiloissa, 10 minuutin kahvitaukoni kuluessa, kun katselin kokonaiset 4 minuuttia tikkua johon olin juuri pissanut, ja jossa erehdyttämättön selvästi näkyi kaksi vaaleanpunaista - tai oikeastaan ne olivat kirkuvanpunaisia - viivaa.

Nyt, kuusi kuukautta myöhemmin olen ollut raskaana 31 viikkoa. Olen valtava. Minulta lähtee hirveästi hiuksia, ihoni on yhtä kuiva kuin korppu ja selkääni särkee niin julmetusti, että minun tekisi mieli itkeä.

Jos yritän juosta raivoani pois lenkillä, minua alkaa supistamaan. Jos yritän nousta sängystä kepeästi, minua alkaa supistamaan. Jos pelaan pingistä (mitä en kyllä ole koskaan pelannut, mutta jos pelaisin) minua varmasti supistaisi silloinkin. Raavin ihoani kuin hullu, ja jos minua sattuu pistämään (tai oikeastaan se on KUN minua pistää, sillä kaikki hyttyset oikein odottavat minua ulkona) hyttynen, puremakohta turpoaa niin suureksi, että voisi luulla sen olevan paise.

Silti minä.. hehkun. Ja olen onnellinen. Kun menen kauppaan, minulla on koripallomaha - kova ja pyöreä. Se ei näy taaksepäin (luojan kiitos), mutta eteenpäin sitäkin paremmin. Hymyilen ja pidän kättäni rennosti vatsakumpuni päällä. Ja se pikkuinen siellä mahassa - se vasta ihmeellinen onkin.

Se aloittaa päivänsä (aivan niinkuin isänsäkin joskus aikoinaan) kello yhdeksän illalla. Silloin sillä on virtaa ja tahtoa tehdä mitä vain. Se potkii ja nyrkkeilee ja minun koko mahani värähtelee sen mukana. Kun yritän nukkua, se herää. Se herättää minut (aivan niinkuin isänsäkin..) ja pitää minua hereillä. Hyvällä tavalla. Ja sitten oikein pitkinä päivinä me molemmat nukumme oikein, oikein kovasti.

Se tuntuu sanovan joka ilta "Hei äiti, minä olen olemassa. Äiti, katso, minä osaan jo potkia. Ja nyrkkeillä. Näin kovaa! Ja vielä kovempaa!"

Ja joka aamu kello 0533 se potkaisee minua oikeaan kylkeen.

"Dobro jutro, mama. Kako si spavlat?"

Ja minä yritän sulkea silmät, mutta uusi potkunyrkkeilytreeni on taas alkamassa.

Toisinaan minä pelästyn, jos se on oikein hiljaa. Ensimmäisella kerralla, kun en muistanut olinko tuntenut liikettä mahassani koko päivänä, kävelin keittiöön ja pamautin Hackmanin kaksi kattilankantta yhteen mahani edessä (en ole sitten kertonut tästä kuulkaa kenellekään. Siis vielä, paitsi nyt. Mutta se on kuulkaa kamalaa. Jos toinen ei liiku eikä ilmoita itsestään. Se on raastavaa). Sen jälkeen en ole pelännyt, että lapseni olisi kuuro tai liikuntakyvytön.

Minulla on ympärilläni täysi verkko ihmisiä joiden kanssa voin jakaa kaiken tämän kaiken ihmeellisen. He ovat sisariani, ystäviäni, vanhempani, isoäitini, lapseni isä, lapseni kummit - ja he ovat kaikki innoissaan ja tahtovat kuulla että kaikki on hyvin.

En osannut kuvitella, että raskaus ja äitiys olisi tällaista. Taino, en minä ole naiivi. Ei äitiys itsessään ole näin ihanaa. Kyllä minä tiedän, että tulee päiviä, jolloin jätän lapseni huutamaan pinnasänkyynsä ja painelen ulos ja karjun täyttä kurkkua ulos raivoa ja väsymystä. Ja lyyhistyn keittiön roskapussin viereen itkemään, koska olen niin loppu. Tai niitä päiviä, kun tahdot vain marssia ulos talostasi ja jättää lapsesi, sotkun ja laskut taakseksi ja ottaa ensimmäisen lennon Kuala Lumpuriin. Mutta itsessään se kaikki on äitiyttä, jonka luulen olevan yksi elämän tarkoituksista.

Puoli vuotta sitten siis pidin tequilasta, pienistä mekoista ja korkeista koroista ja valitsin seurani yökerhoissa sen mukaan, minkänäköinen hän oli ja millaisella kortilla hän maksoi juomansa. Puhelimeni pirisi ja piippasi taukoamatta. Olin aina jossain, söin vähän ja epäsäännöllisesti ja ainut liikunta, jota harrastin, oli klubitanssiminen ja vaakamambo lapseni isän kanssa, sillon kun se hänelle sattui sopimaan (mitkä itseasiassa ovat hyvinkin tehokkaita liikuntamuotoja..)

Olin sekaisin ja sydämeni oli murtunut, tiedoton ja typerä. Mutta minun piti käydä se läpi, jotta voisin seistä tässä ja katsoa itseäni peilistä ja hymyillä. Hymyillä sillä tavalla, että minä tiedän, että olen oikeasti onnellinen ja kaikki järjestyy.

En ole juonut tequilaa sen koommin. Rakastan edelleen mekkojani, ja aion mahtua niihin jokin kaunis päivä vielä. Ja entäpä ne kaikki korkeakorkoiset kenkäni? Niihinkin. Lupasin niille. Mutta nyt ne ovat vähän niinkuin lomalla.

Tänään minä pakkasin elämäni taas muuttolaatikoihin, jotka matkaavat Hämeenlinnaan. Paikkaan, jossa tunnen olevani turvassa, ja jota rakastan eniten maailmassa.

Ei sillä, ettenkö viihtyisi omassa kodissani tai olisi pitänyt siitä. Tai vielä enemmän - etteikö minusta olisi mukavaa asua sisareni nurkissa, mutta heilläkin on oma elämänsä, ja minä tiedän, että täällä kaupungissa minä olen onnellinen. Sillä jo puoli vuotta sitten, taas erään tequilapainoitteisen illan jälkeen, kun heräsin entisen avomieheni (silloin se oli kyllä minunkin) sängystä, vailla tietoa siitä, kuinka ja miten olin siihen päätynyt, ja ylipäätänsä MIKSI, tiesin, minne minun pitää mennä.

Ja kun paras ystäväni piti minua sylissään itkiessäni kirpeässä pakkasessa ja tuudutti minua helpotukseen, hän kysyi;

"Kultaseni, mihin sinä nyt sitten menet?"

Ja minä vastasin - koska tiesin että se oli ainoa oikea vastaus:

"Minä menen nyt kotiin."