Sulkiessani silmät aamulla jotakin ennen kuutta, taisin olla vieläkin niin humalassa, etten muista viimeisiä ajatuksiani. Mimi kuitenkin veti minut todellisuuteen pukemalla päällleni villasukkia, ja ajattelin silloin häntä aarteeksi, maailman hyväsydämiseksi ja parhaaksi ystäväksi, joten luultavasti olen nukahtanut kiitollisiin ajatuksiin. Tunsin olevani turvassa, lämmössä ja onnellinen (ja kyllä, alkoholilla saattoi olla vaikutusta näihin yltiöpositiivisiin ajatuksiin, mutta väliäkö sillä) ja kuunnellessani K:n kuorsausta jostakin Mimin ja minun sänkyni alapuolelta annoin väsymykselle vallan.

Unta kesti kaksi tuntia, tai vähemmän. En ole oikein varma, koska sitten aloin näkemän sekavia kuvia lapsista, joulusta, musiikista, itsestäni, painajaisista ja viimeisestä kolmesta viikosta, ja sitten herätessäni vapinaan tunsin itseni heroiinipiikkiä metsästäväksi narkomaaniksi, eikä se tunne ollut mukava. Kello pyöri kahdeksan ja kymmenen välillä, kun kampesin itseni ylös ja huomasin Miminkin hävinneen sängystä. K sen sijaan kuorsasi sydämensä kyllyydestä, eikä häntä näyttänyt vaivaavaan niin mikään. Muistan Mimin myös sammuttaneen K:n puhelinta kertalleen jos toisenkin, koska ärsyttävä kellonpirinä täytti huonetta ja veti minut kokoajan lumen loistavaan valoon ja aamuun. Kuinka nihkeää.

Olen niitä onnekkaita ihmisiä, jotka eivät humalanjälkeisten öiden seurauksena kärsi kovinkaan pahasta olosta. Vapina ja ihoni sinisyys, kelmeys, pandansilmät ja tukan sekaisuus tosin paljastivat, ettei yöni ole ollut kovin selvä, mutta kolmen viikon yltiöpäinen valveillaolo, juhlminen ja henkinen shokki alkoivat jo näkyä niin ihossani kuin muuallakin. Koska en ollut syönyt useinkaan lähtiessäni juhlimaan (tai syönyt oikeastaan neljään viikkoon ollenkaan), kehoni imi alkoholia kuin janoinen safarilla ja sai siten jokaisen soluni humaltumaan nopeammin kuin ehdin sanoa "kissa". Kuinka helppoa. Ja varmasti vaarallista.

Nyt päätin kuitenkin hieman rauhoittua, sillä edellisiltana olin tajunnut jotain humalankin alta. En tiedä mitä yritin paeta, vai yritinkö ollenkaan, mutta minulla meni hieman liian lujaa. Juhlin hieman liian rankasti ja hieman liian usein. En minä ollut tällainen; mutta minusta oli vain tullut. Johtuiko se siitä, että kolme vuotta se olin minä, jonka piti seuraavana aamuna muistuttaa töistä ja olla itse valmis tekemään ne, jos toinen ei pystynyt? Siivoamaan kotibileiden jäljet, koska vieraita/äiti/mummi oli tulossa? Ja se olin minä, jonka piti huolehtia puhelimista, passeista, lompakoista ja muista arvotavaroista, kun toinen ei humalaltaan pystynyt? Että se olin aina minä, joka jäi kotiin, koska niin vain oli?

Ja nyt minä tahdoin kokeilla, miltä tuntuu olla se toinen osapuoli. Se, josta huolehditaan, ja joka ei piittaa eikä arvosta toisten, pidättyväisten ja tylsien korkeakoulututkintosuorittajien panoksesta. No, kyllähän se tuntuu mukavalta. Huomio, lentämisen tunne, humala. Suorastaan rakastin sitä, koska olin aina pitänyt porrasvaloista. Harmi vain, että kolme vuotta sitten hylkäsin ne.

No, nyt minä haluan sen kaiken takaisin. Koska niin se vain, että porrasvaloissa on sitä jotakin, ja uskoin vakaasti kuuluvani sinne. En kuitenkaan ihan tällaisella vauhdilla.

Jokatapauksessa, ontuvista metaforista siirryin suihkuun, jossa pesin itsestäni humalan ja lian. Vesi tuntui satiinilta vasten kasvoja ja viemäriin valui muistoja, kyyneleitä, likaa ja syyllisyyttä, mutta myös tuoksuja joita en olisi tahtonut antaa itsestäni pois. Kuivatessani tukkaa Mimin superhienolla föönllä kuulin, että K:kin oli herännyt, ja tassutellessani ulos suihkusta ja vaihtessani vaatteita vaihdoimme ja kertailimme eilisen kokemuksia. Enää en voinut kun nauraa tempauksillemme, vaikka viisi tuntia sitten olin nyyhkyttänyt K:ta ja Mimiä vasten taksijonossa rukoillen, etten joutuisi amputoimaan isovarpaitani kylmyyden tähden.

Istahdin tietokoneelle ja yllätyksekseni eräs vanha tuttuni ponnahti keskusteluikkunasta esiin.

Katselin J:n tekstiä silmät viiruina ja hetken pohdinnan jälkeen päädyimme yhteiseen päätökseen kahvista, koska nyt tarvitsin jotakin syötävää, eikä sen enempää Mimi kuin K:kaan ollu valmiita ajamaan minua McDonaldsiin, joka oli ainut paikka joka olisi pystynyt tarjomamaan minulle kulinaristista nautintoa.

J tulisi hakemaan minua, ja minä tahdoin olla edukseni. Harmi vain, ettei naamani eikä hiukseni olleet samaa mieltä. Ne tuntuivat irvailevan minulle peilistä: "Me olemme tehneet hyvää yhteistyötä joka viikonlopun perjantait ja lauantait; Ihosi on ollut sileä ja virheetön, tukka on taipunut laineille ja pysynyt kuosissa vaikka kelit ovatkin olleet hirveät, emme me enää sunnuntaina palvele. Se ei kuulu sopimukseen, sunnuntaina sinun kuuluu näyttää hirviöltä, ja me saamme levätä. Ensi viikonloppuna sitten!"

Tuskailin finnin, etuhiuksien, ihottuman ja paidan kanssa, ja tulin siihen päätökseen että paras asia minussa oli ahterini, joka sai mahtua Goodiessien satiinipillifarkkuihin, koska olin toivottaman rakastunut niihin. Täytyy vain toivoa, että J huomaisi ainakin sen. Ei sillä oikeastaan olisi muuten väliä; ei minulla ollut suunnitelmia tai mitään, me menimme vain kahville, mutta minulle oli tärkeä tarve todistaa sille miehelle jotakin. Jotakin siihen suuntaan, että kaikki on hyvin (niinkuin minulla on ilmeisesti tarve todistaa kaikelle) ja että nyt, kun olemme viimein aikuisia, voimme saada sen mistä olimme puhuneet teineinä; asioita joita suunnittelimme siideritölkkien ja kaljapullojen, tupakansvaun ja kotibileiden upottavien sohvien saloissa. Jokatapauksessa; Luojalle kiitos siitä, että ne housut pukivat minua. Mimin palettisen painijatopin ja lyhyen mustan jakun ansiosta uskoin ainakin näyttäväni hieman hoikemmalta kuin ennen, ja sitten kiisin ulos ovesta kädessäni tupakat, rahaa ja puhelin.

Asetellessani paitaa niin, että satiinihousujeni strassikivet paistoivat selvästi satiinikankaan peittämäst' takalistostani (voi luoja, häpeä!) jokin kummallinen auto pysähtyi eteeni. Hetken tarkastelun jälkeen huomasin sen olevan J, jolla on uusi auto. Mukava auto, vaikka se olikin ruotsalainen. Istuin alas nahkapenkeille ja tarkastelin ensin autoa hyväksynnän ja ihmetyksen kanssa, kunnes sitten kiinnitin huomiota itse mieheen.

J oli hyvännäköinen, niinkuin aina. Karkea, möreä ääni, hyvät vaatteet, ja ne silmät. Ruskeat suklaanapit, joihin olin jo aikoja sitten sulanut. Olin unohtanut ne. Mutta sellainen J oli, tuttu ja turvallinen. Hieman salamyhkäinen. Huumorintajuinen. Vanha kunnon J.

Hassua, miten joku voi tuntua niin läheiseltä, vaikkei ole koskaan seurustellutkaan kyseisen miehen kanssa. Joku vain on niin.. tuttu. Ja hyvä. Nautin nahkapenkeistä, musiikista, J:stä ja siitä hetkestä. Elämä oli yksinkertaisuudessaan siinä lumisateessa, lämpimässä autossa, hyvä mies vierellä, erittäin mukiinmenevää.

Oletettavasti en syönyt taaskaan mitään, join teetä  J:n ottaessa kahvia takeaway mukiin. Nuuhkin ilmaa, johon sekoittui kahvin aromi, sekä J. Tupakka, saippua ja hajuvesi. Miehillä on mukavia ominaistuoksuja.

Pelkäsin joka hetki jonkun tutunu tulevan ABC:n ovista sisään ja pilaavan tämän hetken. Minulla oli kiire pois, mutta en halunnut kertoa sitä. Jossakin kohtaa taisin rentoutua, ja sitten päätimme lähteä.

J ajelutti minua autollaan avokätisesti kaksi tuntia. Kävimme hakemassa jopa unohtamiani tavaroita, ja olin erittäin onnellinen saadessani lempitakkini takaisin. Aika lensi siivillä. Sitten minua alkoi epäilyttämään, että J:n vaimo saattaisi olla jo kotona ja soitella miehensä perään. J ajoi minut kotiin, ja hiljaisuus täytti auton. Se ei oikeastaan ollut tukalaa hiljaisuutta, se oli anteeksipyytävää hiljaisuutta, vaikka anteeksipyydettävää ei edes ollut.

Kun J sytytti viimeisen tupakkansa ja minä keräsin kamojani autosta, nauroin taas niin että onnen kyynel nousi silmäkulmaani. Minähän voisin tottua tähän elämään; arvamaattomaan arkeen, vieraisiin mieheen, avokätisiin palveluksiin, ilmaisiin kyyteihin ja kahveihin. Miksi olin hinkunut niin paljon kahden auton länsimaailmaista etuoikeutta, kultaistanoutajaa ja sormusta?

J iski silmää, ja minä iskin takaisin. Hiljaisuus täytti koko parkkipaikan, ja minä lepäsin hänen autoaan vasten polttaen tupakkaa. Oli jo ilta, ja olin näkeväni tähdenlennon. Kaikki oli yhtä viatonta, kuin kuusi vuotta sitten. Juoksin Mimin rappuset ylös, kun kuulin J:n auton strattaavan ja lähtevän. J ajaisi kotiin vaimonsa luokse, ja minä olisin onnellinen.

Mimi odotti kotona, ja ojentaessani hänelle L&M punaisen askin, jonka lupauduin tuomaan, Mimi avasi kääreen ahnaasti ja hävisi parvekkeelle.

Minä nukahdin Mimin sänkyyn, kunnes Jani tuli hakemaan ja me ostimme yhdissä tuumin niin paljon roskaruokaa, että jos krapulani ei lähtisi sillä, jossakin olisi jotain vikaa.

 

Tunti sitten oksensin R:n naurun säestämä viimeisen kerran ja olen edelleen rauhallinen, onnellinen ja raukea, vaikka en pysty syömään ja edessäni on vielä rutkasti järjesteltävää, ennenkuin voin sanoa tämän helvetin loppuneen. Rakkautta ja riemua pursunnut sisareni tuli myös käymään, ja tunnelma oli oikeastaan katossa yhtä lailla kuin pingispallotkin, jos ei ottanut huomioon hirveää oloani, joka oli sen hitonmoisen roskaruan syytä.

Olen kaivannut sisareni kaunista taloa ja yksinoloa. Nukahdan suureen sänkyyn raukena ja hymyillen. Olen ansainnut uneni, viimeinkin.

Lisäksi S soitti ja muistutti huomista treffeistämme. Sovimme kahvittelemamme. Minä pidän S:stä, hän on charmikas. Mutta nyt olen liian väsynyt.

Onnellisuus on tässä, sillä minulla on kultaakin kalliampi ystäviä, jotka eivät jätä pulaan, vaan seisovat rinnallani ikuisesti. Haluan kiiittää heitä koko sydämestäni.

xoxo,

elohopea