Kunpa elämäni tunteet olisi yhtä helppo lajitella hyllyyn kuin työpaikkani tavarat.
Kunpa voisin työntää tunteita mielen perukoille, niin kuin uusia tavaroita hyllyjen taakse odottamaan, että niille olisi käyttöä.
Että joskus, kun olen valmis, voisin ottaa ne esiin ja laittaa myyntiin, unohtaa sitten että edes tunsin niin, ja kaikki olisi ohi.
Nyt vatsassani on vain iso solmu, joka ei aukea vaikka kuinka yritän tanssia, sulkea silmät ja hengittää, ajaa autolla ja laulaa PCD:tä niin että ääneni on muuttunut hiekkapaperin karheaksi.
Kunpa sinä et olisi soittanut ja sanonut niitä asioita, joita niin kipeästi halusin kuulla - kunpa sinä et olisi painanut hissin nappulaa, kun olimme jo alhaalla ja minä olin valmis astumaan sieltä ulos, itseasiassa taisin jo olla askeleen ulkona, ja sitten sinä vedit minut takaisin hissiin - nyt me olemme taas matkalla ylös, pysähdyksissä; minä olen jossakin ylemmissä kerroksissa ja sinä painelet alempien kerrosten nappulaa.
0151 puhelimeni pärähti soimaan pitbullia niin, että hiljainen talo raikui klubihitin jytkeessä. Silmät sirrissä painoin vihreää nappia ja sydämeni hyppäsi kurkkuun, kun karhea ääni sanoi luurin toisessa päässä heitä.
"Anteeksi, laitoin pyykkiä, en huomannut viestejäsi", se selitti. Pyykkiä, minun entinen mieheni, ja lattoi samassa lauseessa on maailman seitsemäs ihme. Ja samalla se, että hän oli soittanut, kuulosti iloiselta ja anteeksipyytävältä, oli kahdeksas.
Olen siirtynyt tässä vaiheessa automaattiohjaukselle, koska miehen rauhoittava ääni, pelkkää siirappia olevat sanat ja hämmästys tunkeutuivat tajuntaani.
Tai sitä kutsutaan kai rakkaudeksi; sitä tunnetta joka tuuduttaa sinut ja saa sinut käyttäytymän Hetkellisen Mielenhäiriön tavoin. Päästin Mielenhäiriön sisään pääni sisään vastustelematta ja annoin sen asustella sydämessäni ja avoissani, koska se, mitä sanoit, tuntui niin hyvältä. Tuntui hyvältä ymmärtää tunteita ja tietää, mitä sinä ajattelet. Olla aito.
En ollut itkenyt moneen päivään, viikkoon. Mutta sitten minä taas palasin niihin hetkiin ja tunteisiin, joita sinä laitoit minut tuntemaan. Niihin hetkiin, joista poden syyllisyyttä ja niihin hetkiin jotka johtivat minut tekemään asiota, vaeltelemaan yöt yksin talossa, ahdistuneena, humalassa ja turvaa hakien.
Ei se sinun syysi ollut, mutta sinä potkaisit minua mahaan. Et vain kerran, tai kaksi, vaan useammin.
Samalla sinä murskasit pientä sydäntäni kengänkärjelläsi, tumppasit sitä kuin tupakkaa.
Ja nyt sinä olet siinä - samanlaisena kun olet aina ollut ja meillä on hauskempaa, aidompaa ja ihanampaa kuin moneen viikkoon. Ja sanoillasi sinä otat minut syliisi, tuuditat tähän valheeseen ja kerrot asioita, joita minun ei pitäisi edes kuulla - tai vielä vähemmän uskoa.
Sinä tunnut niin hyvältä, että vaikka Tunnepoliisi huutaa Mielenhäiriötä avoissani poistumaan karhuryhmän kanssa, minä vain asetun tähän ihanuuteen.
Niin, emme mitenkään voi palata alkuun tai edes siihen kaikkeen mitä meillä oli. Mutta Tämä riittää oikein hyvin.
Jossakin vaiheessa valumme riitaan, koska Tunnepoliisi onnistuu talttumaan Mielenhäiriön, joka vedetään ulos väkivaltaisesti - kello on viisi aamulla ja me nukahdamme.
Ja sitten se on kuusi, kun lähetät viestin ja minä tiedän, että sinä välität. Että helpotus valuu pitkin kehoani ja sydäntäni. Se ei paikkaa luodin järkiä, liimaa palasia takaisin yhteen, mutta se helpottaa. Se helpottaa, koska se on ainut jonka halusin tietää. Ettei se ollutkaan niin helppoa. Voi kulta, kiitos.
Minä nukahdan unettomaan uneen sinusta, sanoista ja muistoista ja herään viesteihin, joita K lähettää kasvavan paniikin vallassa. Haluan sulkea silmät ja nukahtaa uudelleen, muuta minulla on töitä ja K vaatii minua soittamaan. K:lla ei ole mitään asiaa, mikä kiinnostaisi minua. Minä olen yhtäkkiä täynnä rauhaa. Minä sain mitä halusin.
Minä potkaisin sinua takaisin mahaan, nousin polvilleni ja sain huudettua. Sain kerrottua mitä ajattelin sinusta, ja että vaikka sinä olit oikeassa ja vaikka onnistuit nujertamaan minut, vaikka sinä tulet olemaan elämäni rakkaus enkä tule pääsemään sinusta yli, minä vedin pidemmän korren.
Ajaessani töihin huojennus saa minut humaltumaan. Ajan liian kovaa ja soitan musiikkia liian kovaa. Jätän aeriat taas väliin ja humallun vallasta jota pidän käsissäni. Minä en tunne... mitään.
Toisaalta se tunne ei tunnu edes hyvältä, koska se ei tunnu miltään; ahdistus, suru, pettymys - ne ovat kaikki poissa ja tilalla on tämä hassu tunne, joka saa minut onnelliseksi ja hämmentyneeksi samaan aikaan. Voisiko sitä mitenkään kutsua tyydytykseksi? En tiedä, mutta jos en voi saada sinua ja sitä mitä haluan, voin saada tämän tunteen.
Ja se riittää.
Toistaiseksi.
xoxo,
elohopea
