Tiesin eilen, etten tarvitsisi uneen ajatuksia, alkoholia tai mitään muutakaan. Eilinen uneni oli varsin hyvää, sydämeni löi rauhassa ja vakaasti, ja lihakseni olivat rentoutuneet.

Nukahdin upottavalle sohvalle, ja joskus viiden välissä kuulin sisareni miehen lähteävän töihin. Olin jo ehtinyt unohtaa, kuinka monta kertaa Jani sulkee puhelimensa ennen kuin nousee, ja kuinka kauan se ehtii soida, ennenkuin Jani itse havahtuu ääneen. Siirryin sohvalta sänkyyn, ja raotin silmiäni kolme yli kaksitoista.

Tunnustelin tunteitani kuin hammaslääkärikäynnin jälkeen poratun hampaan ientä, ja huomasin ilokseni, etten tuntenut mitään. Tunsin olevani eheä; kaipasin kai edelleen jotakin, jotakuka vierelleni, jonkun lämpöä, toisenlaista sänkyä ja tunnetta, jotakin jota sain omistaa niin kauan, että siitä ehti tulla tapa, mutta sitten muistutin itseäni, että tähänkin tottuu. Katselin jalkojani; ihottumaa sisäreisissä, joka oli alkanut jo parantua, mustelmia polvissa ja säärissä, mutta hoikentuneita jalkojani kuitenkin. Pieni kuvotus nousi kurkkuuni, mutta huuhdoin sen alas kylmällä appelsiinimehulla. Olin valmis heräämään.

Laitoin tv:n päälle ja hain peiton sohvalle, johon olin aikasemmin nukahtanut. Minä halusin vain olla yksin, katsoa tv:tä ja tunnustella tätä uutta tunnetta. Tottakai kaikki tuntui vieltä aralta; samalta kuin turvonnut hermo hampaassakin, mutta mihinkään ei tuntunut sattuvan. Ihastuin Ellen showuhun, ja annoin itseni nauraa. Muu TV näytti pelkkää ostoskanavaa, joten jumituin liv - kanavalle kahdeksi tunniksi. Sitten sain itseeni vähän liikettä; vaihdoin kanavaa musiikin puolelle ja ryhdyin etsimään vaatteita tulevaa päivää varten. Meikkasin rauhan ja musiikin pauhatessa keskenenään, laitoin tukkaani ja katsoin, miltä näytin tukka kiinni. Kolme vuotta olin pitänyt pörräistä tukkaani aina auki, koska hän oli rakastanut laineilevia hiuksiani, jotka olivat aina pörrössä. No, nyt se saisivat olla vaikka piikkisuorat. Valitettavasti näytin omastanikin mielestä parhaimmalta tukka sekaisin, joten niin se sai tänäänkin jäädä.

En säästellyt mascaran tai luomivärin kanssa. Tiesin, että jos kohtaisin entisen avopuolisoni tänään, hän saisi katsoa minua juuri sellaisena kuin olin ollut ja tulisin olemaan. Lisäksi halusin S:nkin kohottavan kulmiaan, kun hän veisi minut kahville. Ihan muuten vain. En tosin enää kaivannut sitä tunnetta tai katsetta, joka kertoisi, että hän haluaa minua edelleen, mutta minä pukeudun itseäni varten. Halusin näyttää, ettei hän ollut vaikuttanut pukeutumiseeni, tai saanut minua jäämään kotiin itkemään; päinvastoin, olisin voimissani ja näyttäisin siltä samalta naiselta, johon hän oli ollut autuaalisen rakastunut.

S soitti jossakin vaiheessa kun tuhlasin mascaraa niin ylettömästi, että ajattelin sen jo olevan synti, ja sitten minun olikin jo juostava. Autossa työnsin levysoittimeen PCD:n Doll Dominationin ja painelin näppäimiä niin kauan, kunnes kolmas kappale jyrähti soimaan. Olin jo aikoja sitten tehnyt siitä kappaleeni, jonka joskus, aikanaan, soittaisin hänelle.

S haki minut Fordillaan kaupan pihasta ja sitten suuntasimme Waynesiin. Joimme molemmat ylettömän suuret siniset mukilliset haudutettua teetä; minä tuttua ja turvallista Earl Greyta, S jotakin eksoottista. Tai siltä se ainakin kuulosti.

Nauroimme. S:llä on suorimmat ja kauneimmat hampaat, jotka olen ikinä nähnyt tavallisella miehellä. Hän voisi olla hammasmalli. Tässä vaiheessa ajatukseni alkoivat kuulostamaan omastakin mielestäni hiukan hassuilta.

Sitten kiertelimme kaupoissa, eikä S edes valittanut, koska ainut asia jossa käytin aikaa oli jäätelöaltaalla. Päädyin jäätelöveneeseen, vaikka se muistuttikin minua taas hänestä. Se oli meidän jäätelömme, jota aina käydessämme ko. kaupassa ostimme. Ostimme samaa laatua myös toffeeveneitä, ja ne vasta olivatkin taivaallisia. Usein kävi niin, ettei hän saanut kuin yhden, ja minä söin 6- packista loput viisi. Yhdessä illassa. Eikä hän valittanut (paitsi ihan vähän vain) ja nuoli sitten loput kermajäätelörippeet huuliltani. Pudistin päätäni ikäänkuin heittääkseni muistoja ulos sieltä, mutta valitettavasti kylmä jäätelö kädessäni tuntui imevän niitä pääni lokeroista esiin. Sitten S kertoi jonkun hauskan jtutun, ja aloin nauramaan, ja muistot katosivat taas syviin sopukoihin piiloon. Älkääkä tulko esiin, te perkeleet, manasin niille rullaportaissa matkalla takaisin autolle.

S ajelutti minua hetken aikaa, kunnes oli aika viedä minut kotiin ja S palaisi Helsinkiin. Tiesin, että 10 minuutin kuluttua astuisin sisään ovesta, jossa olin viettänyt onnellisimpia hetkiä elämästäni. Valmistauduin henkisesti kohtaamaan entisen avopuolisoni; miehen, jolle olin käytännössäkatsoen antanut sydämeni ja tunteeni hopeatarjottimella, ja joka oli neljä viikkoa sitten, kolmen vuoden jälkeen, päättänytkin, että hän halusi palauttaa tämän pakkauksen. Samalla tämän koiran ja talon, rakkauden ja nalkutuksen, siivouspalvelun, seksipalvelut, pyykkipalvelun, Ikean parisuhdetavarat, valokuvat - kaikki mitkä tulivat tämän avovaimon mukana. Että totta, kyllä, olihan siitä tullut hänen tavaramerkkinsä, olihan sitä käytetty enemmän kuin vähän, ja kyllä, olihan tämä luotettava ja kaikkea, ja kyllähän siinä oikeastaan luki hänen nimensäkin, mutta hän vain tahtoisi nyt koittaa jotakin muuta. Joten hän palauttaa nyt minut. Valitettavasti kuittia ei kuitenkaan ollut tallella, joten asiakaspalvelusta tuli sillä hetkellä riitaisa, eikä asiakas tainnut olla kovinkaan oikeassa.

S jätti minut hiukan kauemmaksi talostamme parkkipaikalle, ja me hyvästelimme nopeasti. Suin tukkaani ja sätin sitten itseäni. Ei ole mitään syytä, miksi sinun hiuksesi pitäisi näyttää hyvältä. Sinä kävelet nyt sisään, otat postisi, tavarasi, ylpeytesi rippeet ja paiskaat sitten oven kiinni. Olet vahva nainen. Noniin, ja sitten sitä mentiin.

Ovi avautui varovasti, aivan kuin hän olisi odottanut minun osoittavan häntä revolverilla ohimoon jos hän olisi avannut oven normaalisti. Siristin silmäni ja pohdin sitten humoristisesti, ettei se olisi ollut mikään huono idea. Olisin vain osoitanut johonkin vähän alemmas. Vyön alle itseasiassa, jos teidän olisi pakko tietää. No, se siitä.

Me emme sanoneet aluksi mitään. Sitten minä kysyin (järjetöntä kyllä): "Pitääkö minun ottaa kenkäni pois, vai saanko pitää ne jalassa?" Katsahdin sitten kenkiini, polven yli ulottuviin ruhkeisiin mokkasaapikkaiseen kun sanoen "Se tuottaisi ylimääräistä tuskaa."

"Ota ne pois", vastaus kuului. Revin saapikkaat jaloistani ja tassuttelin sitten olohuoneesen, jossa minua vastaan käveli koira. Iso koira. Kultainen noutaja. Se katseli minua ruskeilla silmillään ja silloin vasta sydämeni alkoi takomaan. Voi helvetti, onkohan se akka täällä. Mitä jos hän on täällä, tuon koiransa kanssa. Voi pyhä isä, voi paskapaskapaska. Ei minusta ole tähän, en minä halua olla mukava ja sanoa käsipäivää ja esittää aikuista sen tytöntyllerön rinnalla. Minä haluan vain alusvaatteitani, postiani ja äitini joululahjan.

Ketään ei kuitenkaan näkynyt. Koira sen sijaan näytti olleen siellä pidemmänkin aikaa, ja se vaikutti hieman apaattiselta. Tosin siinä ei ollut mitään yllättävä, koska tunsin mieheni läpikotoisin; hän kyllä muisti ruokkia koiraansa, mutta lenkkeily tai muu yhdessäolo koiran kanssa jäi. Silitin noutajaa, ja se tuli lähelleni kuin hakien turvaa. Minäkin nojauduin siihen.

Ei minun olisi kai kuulunut tuntea itseäni pelokkaaksi entisessä asunnossani, mutta minä tunsin. Nielaisin pelon ja vastenmielisyyden alas kurkustani ja kävelin sitten (toivottavasti viehkeästi) keittiöön, jossa etsin postiani mitä ei löytynyt.

Hän seurasi minua ja nojasi keittiön seinää vasten. Katselimme toisiamme hetken, ja sitten minä käännyin kaivamaan kirjeitä ja laskuja, jotka lojuivat pöydälläni. Niissä ei ollut nimeäni, ei yhdessäkään.

"Mihin sinä veit vaatteni, kun lähdit täältä?" Hän kysyi sitten. Kohotin kulmakarvojani.

"En mihinkään." Vastasin sitten.

"Veit sinä. Kun häivyit täältä, niin häipyivät minun t-paitanikin."

Siristin silmäni ja raavin pikkurillillä poskeani. "Ja kun sinä päätit vaihtaa minut nuorempaan, häipyi minun itsekunnioitukseni, meidän yhteiset tulevaisuuden suunnitelmamme, minun ehjä sydämeni ja mukava, onnellinen, rakastunut oloni. Joten jos, siis sanotaanko vaikka näin teorissa, siis JOS, minä olisin leikellyt paitasi, pyyhkinyt niillä sitten koiramme ulosteet lattialta, jotka olivat seurasta sinun hoitovuorostani, niin pystyinkö minä sillä selittämään, miksi sinulla ei ole enää t-paitoja, ja sanomaan, että se oli oikeutettu teko?"

Minä en sanonut noin. Kohautin vain olkapäitäni. Tuon kaiken sijasta vastasin vain: "Vainiin."

"Missä minun pankkitunnukseni ja postini ovat?" Käännyin poikittain häntä kohti, niin että hän pystyi näkemään jokaisen pienen osan minussa. Nostin katseeni hänen ruskeisiin silmiinsä ja nostaessani leukaani tarkastellen hänen profiiliaan päässäni pyöri vain yksi käsky: katso minua. Katso minua ja pidätä henkeäsi. Ja hän katsoi, pidätti henkeään ja sitten se hetki oli ohi.

"En tiedä." Hän sanoi hetken päästä. Hänkin ravisti päätään kuin estääkseen itseään ajattelemasta. Soin itselleni hymyn. Niistä viesteistä, joita hän oli minulle vastikaan lähetttänyt, tiesin, ettei hänkään ollut vapaa muistoista.

Et niin varmaan tiedäkään, mutta sen sinä tiedät, miltä tuntui olla kanssani onnellinen.

Häivyin keittiöstä etsimään pankkitunnuksiani tietokoneen ääreen, johon hän ilmeistyi sitten kirjekuoren kanssa.

"Tämä on ainut posti, joka sinulle on tullut." Otin kirjekuoren vastaan ja keräsin sitten papereita roskiin, jotka olivat olleet minun.

Sitten ängin takkaan vanhoja papereita ja laskuja, joita tahdoin hävittää. Pyysin lainaksi sytkäriä, mutta hän ei antanut sitä minulle, vaan kurottui ylleni sytyttämään papereita. Hän oli liian lähellä, liian tuttu ja turvallinen. Hän tuoksui minun valitsemalleni hajuvedelle, sille jota minä rakastin ja jonka olin hänelle esittänyt. Hänellä oli päällään minun ostamani paita ja farkkujen alta pilkotti minun ostamani bokserit. Hän oli siinä, kurkottuneena turhaan päälleni ja syttytti laskujani tuleen, mutta hän ei ollut minun. Ei enää. Ei nyt, eikä koskaan.

Hän kysyi kuinka voin, ja mitä aion tehdä yhteisen ongelmamme kanssa. Tai tuskin se yhteinen oli; ei hän siitä välittäisi. Sanojensa seasta hän yritti vitsailla asioilla, jotka olivat vaikeita. Kohautin olkapäitäni vastaukseksi kaikkeen ja sanoin olevani kunnossa.

Sitten kävimme keskustelua hatusta, joka oli minun, mutta jota hän piti edelleen. En antaisi hattua hänelle, mutta nähtävästi hänkään ei antaisi sitä minulle.

Istuin tasanneportailla ja silitin koiraa. Sen nimi oli kuulemma Manta. Se nuuhki minua ja katseli minua toiveikkaana joko lenkistä, tai sitten se oli vain kiitollinen seurasta ja silityksistä.

"En minä halua siitä luopua, käytän sitä lasketellessani, kun kaikki tytöt tulevat heti sitten luokseni!"

Hän heitti ensimmäisen, typerän argumenttinsa.

"Luulin sinun seurustelevan", heitin takaisin. Hän ei vastannut.

"Se sopii minulle! Kaikki tytöt hullaantuu, kun käytän sitä!" Argumentti kaksi tuli virnuilun takaa ja hän tarkasteli minua.

Pam. Pam. Kyllä, osuit sinä arkaan paikkaan. Kyllä, minä en halua kuvitella sinua muiden kanssa, mutta sinä seurustelet toisen kanssa, voi hyvä jumala, joten lakkaa leikkimästä gigoloa ja anna se minun lakkini. Sinä haluat nähdä mustasukkaisuuden silmissäni, ja luultavasti sait sen. Joten anna se lakkini, yritin kertoa äänettömästi.

Äänen sain sanottua: "Sopii se minullekin."

"Niin sopiikin", hän myönsi ja hymyili sitten, tuli istumaan taas liian lähelle jotta haistoin hänen tuoksunsa.

"Näytät siinä ihan venäläiseltä huoralta", hän virnuili sitten ja katsoi minua suoraan silmiini. Katse porautui virheidenruskeiden silmieni taakse ja minä hymyilin.

Kiusaako sinua prostitoitu talossasi, halusin sitten heittää, mutta purin huultani. Hiljaisuus on voimaa, eikä minun tarvitse sanoa yhtään enempää. Sinua kiusaa tämä tilanne, tietämättömyytesi ja se, että on edelleen jotakin, johon sinä et ole voinut vaikuttaa.

"En minä jaa itseäni", vastasin.

Me vitsailimme, mutta samalla tiesin, että hän halusi tietää. Halusi tietää, rakastinko häntä yhtä palavasti kuin kolme viikkoakin sitten.

Siirsin syyllisyyden pois. Sitähän sinä et saa koskaan tietää.

Vedin mokkasaappaani takaisin jalkaani ja hän ojensi minulle kassini. Sitten juoksin vielä kylpyhuoneeseen. Avatessani oven hän seisoi edessäni, ja rintakehämme kosketti toisiamme. En tiedä, miksi hän oli siinä. En pystynyt katsomaan ylös. Hän ei liikkunut ja me vain seisoimme, kosketimme toisiamme sen hetken, kunnes pakottava halu ja muistot hyppäsivät kimppuuni. Suljin silmäni ja käännyin, suorastaan juoksin ovesta. Kaikki olisi johtanut taas vain yhteen onnettomaan hetkeen, samoihin sessioihin joita harrastimme koko viimeiset kolme viikkoa. Niistä ei jäänyt käteen muuta kuin repaleisia muistoja. Minä olin ollut Vaimo, isolla v:llä, Rakastettu, ja kolme viikkoa olin toiminut myös sinun toisena naisenasi. Siihen minä en suostu, en ainakaan vakituisesti. Voi sitä tyttörukkaa, joka tuli petetyksi jo alkumetreillä.

Pääsin ovesta ulos ja lauloin sitten;

"Tonight Im going out And I am not coming back

You're ain't gonna get nomore Pussycat"

Baby, Baby

Somebody's gonna cry tonight

Baby, Baby

But it won't be my tears tonight,

baby, baby...

Soitin Mimille ja hengitin raikasta ilmaa keuhkoihini. Hei, minä selviän.

 

Kotona laitoin ruokaa ja veden tulemaan tassuammeeseen. Upposin vedenalaiseen kohinaan enkä enää itkenyt. En kyyneltäkään. Sitten minä taas lauloin.

You ain't gonna get nomore Pussycat, baby, baby

But it won't be my tears tonight.

Hymyilin ammeessa veden alle ja annoin tumman tukan lainehtia. Minä olen selvillä vesillä.

Ihanaa.

xoxo,

elohopea