Siitä on melkein puoli vuotta, kun viimeksi kirjoitin. Silloin kuvittelin sydämeni olevan murtunut (ja OK, ehkä se vähän olikin - ja vähän enemmänkin kuin ehkä), nukuin huonosti ja ihmettelin, miksi olin koko joulukuun oksennellut silloinkin, vaikka en edellisenä yönä ollut juonut yhtään tequilaa.

Totuus selvisi minulle 2.1 työpaikkani ankeissa kylpyhuonetiloissa, 10 minuutin kahvitaukoni kuluessa, kun katselin kokonaiset 4 minuuttia tikkua johon olin juuri pissanut, ja jossa erehdyttämättön selvästi näkyi kaksi vaaleanpunaista - tai oikeastaan ne olivat kirkuvanpunaisia - viivaa.

Nyt, kuusi kuukautta myöhemmin olen ollut raskaana 31 viikkoa. Olen valtava. Minulta lähtee hirveästi hiuksia, ihoni on yhtä kuiva kuin korppu ja selkääni särkee niin julmetusti, että minun tekisi mieli itkeä.

Jos yritän juosta raivoani pois lenkillä, minua alkaa supistamaan. Jos yritän nousta sängystä kepeästi, minua alkaa supistamaan. Jos pelaan pingistä (mitä en kyllä ole koskaan pelannut, mutta jos pelaisin) minua varmasti supistaisi silloinkin. Raavin ihoani kuin hullu, ja jos minua sattuu pistämään (tai oikeastaan se on KUN minua pistää, sillä kaikki hyttyset oikein odottavat minua ulkona) hyttynen, puremakohta turpoaa niin suureksi, että voisi luulla sen olevan paise.

Silti minä.. hehkun. Ja olen onnellinen. Kun menen kauppaan, minulla on koripallomaha - kova ja pyöreä. Se ei näy taaksepäin (luojan kiitos), mutta eteenpäin sitäkin paremmin. Hymyilen ja pidän kättäni rennosti vatsakumpuni päällä. Ja se pikkuinen siellä mahassa - se vasta ihmeellinen onkin.

Se aloittaa päivänsä (aivan niinkuin isänsäkin joskus aikoinaan) kello yhdeksän illalla. Silloin sillä on virtaa ja tahtoa tehdä mitä vain. Se potkii ja nyrkkeilee ja minun koko mahani värähtelee sen mukana. Kun yritän nukkua, se herää. Se herättää minut (aivan niinkuin isänsäkin..) ja pitää minua hereillä. Hyvällä tavalla. Ja sitten oikein pitkinä päivinä me molemmat nukumme oikein, oikein kovasti.

Se tuntuu sanovan joka ilta "Hei äiti, minä olen olemassa. Äiti, katso, minä osaan jo potkia. Ja nyrkkeillä. Näin kovaa! Ja vielä kovempaa!"

Ja joka aamu kello 0533 se potkaisee minua oikeaan kylkeen.

"Dobro jutro, mama. Kako si spavlat?"

Ja minä yritän sulkea silmät, mutta uusi potkunyrkkeilytreeni on taas alkamassa.

Toisinaan minä pelästyn, jos se on oikein hiljaa. Ensimmäisella kerralla, kun en muistanut olinko tuntenut liikettä mahassani koko päivänä, kävelin keittiöön ja pamautin Hackmanin kaksi kattilankantta yhteen mahani edessä (en ole sitten kertonut tästä kuulkaa kenellekään. Siis vielä, paitsi nyt. Mutta se on kuulkaa kamalaa. Jos toinen ei liiku eikä ilmoita itsestään. Se on raastavaa). Sen jälkeen en ole pelännyt, että lapseni olisi kuuro tai liikuntakyvytön.

Minulla on ympärilläni täysi verkko ihmisiä joiden kanssa voin jakaa kaiken tämän kaiken ihmeellisen. He ovat sisariani, ystäviäni, vanhempani, isoäitini, lapseni isä, lapseni kummit - ja he ovat kaikki innoissaan ja tahtovat kuulla että kaikki on hyvin.

En osannut kuvitella, että raskaus ja äitiys olisi tällaista. Taino, en minä ole naiivi. Ei äitiys itsessään ole näin ihanaa. Kyllä minä tiedän, että tulee päiviä, jolloin jätän lapseni huutamaan pinnasänkyynsä ja painelen ulos ja karjun täyttä kurkkua ulos raivoa ja väsymystä. Ja lyyhistyn keittiön roskapussin viereen itkemään, koska olen niin loppu. Tai niitä päiviä, kun tahdot vain marssia ulos talostasi ja jättää lapsesi, sotkun ja laskut taakseksi ja ottaa ensimmäisen lennon Kuala Lumpuriin. Mutta itsessään se kaikki on äitiyttä, jonka luulen olevan yksi elämän tarkoituksista.

Puoli vuotta sitten siis pidin tequilasta, pienistä mekoista ja korkeista koroista ja valitsin seurani yökerhoissa sen mukaan, minkänäköinen hän oli ja millaisella kortilla hän maksoi juomansa. Puhelimeni pirisi ja piippasi taukoamatta. Olin aina jossain, söin vähän ja epäsäännöllisesti ja ainut liikunta, jota harrastin, oli klubitanssiminen ja vaakamambo lapseni isän kanssa, sillon kun se hänelle sattui sopimaan (mitkä itseasiassa ovat hyvinkin tehokkaita liikuntamuotoja..)

Olin sekaisin ja sydämeni oli murtunut, tiedoton ja typerä. Mutta minun piti käydä se läpi, jotta voisin seistä tässä ja katsoa itseäni peilistä ja hymyillä. Hymyillä sillä tavalla, että minä tiedän, että olen oikeasti onnellinen ja kaikki järjestyy.

En ole juonut tequilaa sen koommin. Rakastan edelleen mekkojani, ja aion mahtua niihin jokin kaunis päivä vielä. Ja entäpä ne kaikki korkeakorkoiset kenkäni? Niihinkin. Lupasin niille. Mutta nyt ne ovat vähän niinkuin lomalla.

Tänään minä pakkasin elämäni taas muuttolaatikoihin, jotka matkaavat Hämeenlinnaan. Paikkaan, jossa tunnen olevani turvassa, ja jota rakastan eniten maailmassa.

Ei sillä, ettenkö viihtyisi omassa kodissani tai olisi pitänyt siitä. Tai vielä enemmän - etteikö minusta olisi mukavaa asua sisareni nurkissa, mutta heilläkin on oma elämänsä, ja minä tiedän, että täällä kaupungissa minä olen onnellinen. Sillä jo puoli vuotta sitten, taas erään tequilapainoitteisen illan jälkeen, kun heräsin entisen avomieheni (silloin se oli kyllä minunkin) sängystä, vailla tietoa siitä, kuinka ja miten olin siihen päätynyt, ja ylipäätänsä MIKSI, tiesin, minne minun pitää mennä.

Ja kun paras ystäväni piti minua sylissään itkiessäni kirpeässä pakkasessa ja tuudutti minua helpotukseen, hän kysyi;

"Kultaseni, mihin sinä nyt sitten menet?"

Ja minä vastasin - koska tiesin että se oli ainoa oikea vastaus:

"Minä menen nyt kotiin."

 

 

 

Kunpa elämäni tunteet olisi yhtä helppo lajitella hyllyyn kuin työpaikkani tavarat.

Kunpa voisin työntää tunteita mielen perukoille, niin kuin uusia tavaroita hyllyjen taakse odottamaan, että niille olisi käyttöä.

Että joskus, kun olen valmis, voisin ottaa ne esiin ja laittaa myyntiin, unohtaa sitten että edes tunsin niin, ja kaikki olisi ohi.

Nyt vatsassani on vain iso solmu, joka ei aukea vaikka kuinka yritän tanssia, sulkea silmät ja hengittää, ajaa autolla ja laulaa PCD:tä niin että ääneni on muuttunut hiekkapaperin karheaksi.

Kunpa sinä et olisi soittanut ja sanonut niitä asioita, joita niin kipeästi halusin kuulla - kunpa sinä et olisi painanut hissin nappulaa, kun olimme jo alhaalla ja minä olin valmis astumaan sieltä ulos, itseasiassa taisin jo olla askeleen ulkona, ja sitten sinä vedit minut takaisin hissiin - nyt me olemme taas matkalla ylös, pysähdyksissä; minä olen jossakin ylemmissä kerroksissa ja sinä painelet alempien kerrosten nappulaa.

0151 puhelimeni pärähti soimaan pitbullia niin, että hiljainen talo raikui klubihitin jytkeessä. Silmät sirrissä painoin vihreää nappia ja sydämeni hyppäsi kurkkuun, kun karhea ääni sanoi luurin toisessa päässä heitä.

"Anteeksi, laitoin pyykkiä, en huomannut viestejäsi", se selitti. Pyykkiä, minun entinen mieheni, ja lattoi samassa lauseessa on maailman seitsemäs ihme. Ja samalla se, että hän oli soittanut, kuulosti iloiselta ja anteeksipyytävältä, oli kahdeksas.

Olen siirtynyt tässä vaiheessa automaattiohjaukselle, koska miehen rauhoittava ääni, pelkkää siirappia olevat sanat ja hämmästys tunkeutuivat tajuntaani.

Tai sitä kutsutaan kai rakkaudeksi; sitä tunnetta joka tuuduttaa sinut ja saa sinut käyttäytymän Hetkellisen Mielenhäiriön tavoin. Päästin Mielenhäiriön sisään pääni sisään vastustelematta ja annoin sen asustella sydämessäni ja avoissani, koska se, mitä sanoit, tuntui niin hyvältä. Tuntui hyvältä ymmärtää tunteita ja tietää, mitä sinä ajattelet. Olla aito.

En ollut itkenyt moneen päivään, viikkoon. Mutta sitten minä taas palasin niihin hetkiin ja tunteisiin, joita sinä laitoit minut tuntemaan. Niihin hetkiin, joista poden syyllisyyttä ja niihin hetkiin jotka johtivat minut tekemään asiota, vaeltelemaan yöt yksin talossa, ahdistuneena, humalassa ja turvaa hakien.

Ei se sinun syysi ollut, mutta sinä potkaisit minua mahaan. Et vain kerran, tai kaksi, vaan useammin.

Samalla sinä murskasit pientä sydäntäni kengänkärjelläsi, tumppasit sitä kuin tupakkaa.

Ja nyt sinä olet siinä - samanlaisena kun olet aina ollut ja meillä on hauskempaa, aidompaa ja ihanampaa kuin moneen viikkoon. Ja sanoillasi sinä otat minut syliisi, tuuditat tähän valheeseen ja kerrot asioita, joita minun ei pitäisi edes kuulla - tai vielä vähemmän uskoa.

Sinä tunnut niin hyvältä, että vaikka Tunnepoliisi huutaa Mielenhäiriötä avoissani poistumaan karhuryhmän kanssa, minä vain asetun tähän ihanuuteen.

Niin, emme mitenkään voi palata alkuun tai edes siihen kaikkeen mitä meillä oli.  Mutta Tämä riittää oikein hyvin.

Jossakin vaiheessa valumme riitaan, koska Tunnepoliisi onnistuu talttumaan Mielenhäiriön, joka vedetään ulos väkivaltaisesti - kello on viisi aamulla ja me nukahdamme.

Ja sitten se on kuusi, kun lähetät viestin ja minä tiedän, että sinä välität. Että helpotus valuu pitkin kehoani ja sydäntäni. Se ei paikkaa luodin järkiä, liimaa palasia takaisin yhteen, mutta se helpottaa. Se helpottaa, koska se on ainut jonka halusin tietää. Ettei se ollutkaan niin helppoa. Voi kulta, kiitos.

Minä nukahdan unettomaan uneen sinusta, sanoista ja muistoista ja herään viesteihin, joita K lähettää kasvavan paniikin vallassa. Haluan sulkea silmät ja nukahtaa uudelleen, muuta minulla on töitä ja K vaatii minua soittamaan. K:lla ei ole mitään asiaa, mikä kiinnostaisi minua. Minä olen yhtäkkiä täynnä rauhaa. Minä sain mitä halusin.

Minä potkaisin sinua takaisin mahaan, nousin polvilleni ja sain huudettua. Sain kerrottua mitä ajattelin sinusta, ja että vaikka sinä olit oikeassa ja vaikka onnistuit nujertamaan minut, vaikka sinä tulet olemaan elämäni rakkaus enkä tule pääsemään sinusta yli, minä vedin pidemmän korren.

Ajaessani töihin huojennus saa minut humaltumaan. Ajan liian kovaa ja soitan musiikkia liian kovaa. Jätän aeriat taas väliin ja humallun vallasta jota pidän käsissäni. Minä en tunne... mitään.

Toisaalta se tunne ei tunnu edes hyvältä, koska se ei tunnu miltään; ahdistus, suru, pettymys - ne ovat kaikki poissa ja tilalla on tämä hassu tunne, joka saa minut onnelliseksi ja hämmentyneeksi samaan aikaan. Voisiko sitä mitenkään kutsua tyydytykseksi? En tiedä, mutta jos en voi saada sinua ja sitä mitä haluan, voin saada tämän tunteen.

Ja se riittää.

Toistaiseksi.

xoxo,

 

elohopea

Tiesin eilen, etten tarvitsisi uneen ajatuksia, alkoholia tai mitään muutakaan. Eilinen uneni oli varsin hyvää, sydämeni löi rauhassa ja vakaasti, ja lihakseni olivat rentoutuneet.

Nukahdin upottavalle sohvalle, ja joskus viiden välissä kuulin sisareni miehen lähteävän töihin. Olin jo ehtinyt unohtaa, kuinka monta kertaa Jani sulkee puhelimensa ennen kuin nousee, ja kuinka kauan se ehtii soida, ennenkuin Jani itse havahtuu ääneen. Siirryin sohvalta sänkyyn, ja raotin silmiäni kolme yli kaksitoista.

Tunnustelin tunteitani kuin hammaslääkärikäynnin jälkeen poratun hampaan ientä, ja huomasin ilokseni, etten tuntenut mitään. Tunsin olevani eheä; kaipasin kai edelleen jotakin, jotakuka vierelleni, jonkun lämpöä, toisenlaista sänkyä ja tunnetta, jotakin jota sain omistaa niin kauan, että siitä ehti tulla tapa, mutta sitten muistutin itseäni, että tähänkin tottuu. Katselin jalkojani; ihottumaa sisäreisissä, joka oli alkanut jo parantua, mustelmia polvissa ja säärissä, mutta hoikentuneita jalkojani kuitenkin. Pieni kuvotus nousi kurkkuuni, mutta huuhdoin sen alas kylmällä appelsiinimehulla. Olin valmis heräämään.

Laitoin tv:n päälle ja hain peiton sohvalle, johon olin aikasemmin nukahtanut. Minä halusin vain olla yksin, katsoa tv:tä ja tunnustella tätä uutta tunnetta. Tottakai kaikki tuntui vieltä aralta; samalta kuin turvonnut hermo hampaassakin, mutta mihinkään ei tuntunut sattuvan. Ihastuin Ellen showuhun, ja annoin itseni nauraa. Muu TV näytti pelkkää ostoskanavaa, joten jumituin liv - kanavalle kahdeksi tunniksi. Sitten sain itseeni vähän liikettä; vaihdoin kanavaa musiikin puolelle ja ryhdyin etsimään vaatteita tulevaa päivää varten. Meikkasin rauhan ja musiikin pauhatessa keskenenään, laitoin tukkaani ja katsoin, miltä näytin tukka kiinni. Kolme vuotta olin pitänyt pörräistä tukkaani aina auki, koska hän oli rakastanut laineilevia hiuksiani, jotka olivat aina pörrössä. No, nyt se saisivat olla vaikka piikkisuorat. Valitettavasti näytin omastanikin mielestä parhaimmalta tukka sekaisin, joten niin se sai tänäänkin jäädä.

En säästellyt mascaran tai luomivärin kanssa. Tiesin, että jos kohtaisin entisen avopuolisoni tänään, hän saisi katsoa minua juuri sellaisena kuin olin ollut ja tulisin olemaan. Lisäksi halusin S:nkin kohottavan kulmiaan, kun hän veisi minut kahville. Ihan muuten vain. En tosin enää kaivannut sitä tunnetta tai katsetta, joka kertoisi, että hän haluaa minua edelleen, mutta minä pukeudun itseäni varten. Halusin näyttää, ettei hän ollut vaikuttanut pukeutumiseeni, tai saanut minua jäämään kotiin itkemään; päinvastoin, olisin voimissani ja näyttäisin siltä samalta naiselta, johon hän oli ollut autuaalisen rakastunut.

S soitti jossakin vaiheessa kun tuhlasin mascaraa niin ylettömästi, että ajattelin sen jo olevan synti, ja sitten minun olikin jo juostava. Autossa työnsin levysoittimeen PCD:n Doll Dominationin ja painelin näppäimiä niin kauan, kunnes kolmas kappale jyrähti soimaan. Olin jo aikoja sitten tehnyt siitä kappaleeni, jonka joskus, aikanaan, soittaisin hänelle.

S haki minut Fordillaan kaupan pihasta ja sitten suuntasimme Waynesiin. Joimme molemmat ylettömän suuret siniset mukilliset haudutettua teetä; minä tuttua ja turvallista Earl Greyta, S jotakin eksoottista. Tai siltä se ainakin kuulosti.

Nauroimme. S:llä on suorimmat ja kauneimmat hampaat, jotka olen ikinä nähnyt tavallisella miehellä. Hän voisi olla hammasmalli. Tässä vaiheessa ajatukseni alkoivat kuulostamaan omastakin mielestäni hiukan hassuilta.

Sitten kiertelimme kaupoissa, eikä S edes valittanut, koska ainut asia jossa käytin aikaa oli jäätelöaltaalla. Päädyin jäätelöveneeseen, vaikka se muistuttikin minua taas hänestä. Se oli meidän jäätelömme, jota aina käydessämme ko. kaupassa ostimme. Ostimme samaa laatua myös toffeeveneitä, ja ne vasta olivatkin taivaallisia. Usein kävi niin, ettei hän saanut kuin yhden, ja minä söin 6- packista loput viisi. Yhdessä illassa. Eikä hän valittanut (paitsi ihan vähän vain) ja nuoli sitten loput kermajäätelörippeet huuliltani. Pudistin päätäni ikäänkuin heittääkseni muistoja ulos sieltä, mutta valitettavasti kylmä jäätelö kädessäni tuntui imevän niitä pääni lokeroista esiin. Sitten S kertoi jonkun hauskan jtutun, ja aloin nauramaan, ja muistot katosivat taas syviin sopukoihin piiloon. Älkääkä tulko esiin, te perkeleet, manasin niille rullaportaissa matkalla takaisin autolle.

S ajelutti minua hetken aikaa, kunnes oli aika viedä minut kotiin ja S palaisi Helsinkiin. Tiesin, että 10 minuutin kuluttua astuisin sisään ovesta, jossa olin viettänyt onnellisimpia hetkiä elämästäni. Valmistauduin henkisesti kohtaamaan entisen avopuolisoni; miehen, jolle olin käytännössäkatsoen antanut sydämeni ja tunteeni hopeatarjottimella, ja joka oli neljä viikkoa sitten, kolmen vuoden jälkeen, päättänytkin, että hän halusi palauttaa tämän pakkauksen. Samalla tämän koiran ja talon, rakkauden ja nalkutuksen, siivouspalvelun, seksipalvelut, pyykkipalvelun, Ikean parisuhdetavarat, valokuvat - kaikki mitkä tulivat tämän avovaimon mukana. Että totta, kyllä, olihan siitä tullut hänen tavaramerkkinsä, olihan sitä käytetty enemmän kuin vähän, ja kyllä, olihan tämä luotettava ja kaikkea, ja kyllähän siinä oikeastaan luki hänen nimensäkin, mutta hän vain tahtoisi nyt koittaa jotakin muuta. Joten hän palauttaa nyt minut. Valitettavasti kuittia ei kuitenkaan ollut tallella, joten asiakaspalvelusta tuli sillä hetkellä riitaisa, eikä asiakas tainnut olla kovinkaan oikeassa.

S jätti minut hiukan kauemmaksi talostamme parkkipaikalle, ja me hyvästelimme nopeasti. Suin tukkaani ja sätin sitten itseäni. Ei ole mitään syytä, miksi sinun hiuksesi pitäisi näyttää hyvältä. Sinä kävelet nyt sisään, otat postisi, tavarasi, ylpeytesi rippeet ja paiskaat sitten oven kiinni. Olet vahva nainen. Noniin, ja sitten sitä mentiin.

Ovi avautui varovasti, aivan kuin hän olisi odottanut minun osoittavan häntä revolverilla ohimoon jos hän olisi avannut oven normaalisti. Siristin silmäni ja pohdin sitten humoristisesti, ettei se olisi ollut mikään huono idea. Olisin vain osoitanut johonkin vähän alemmas. Vyön alle itseasiassa, jos teidän olisi pakko tietää. No, se siitä.

Me emme sanoneet aluksi mitään. Sitten minä kysyin (järjetöntä kyllä): "Pitääkö minun ottaa kenkäni pois, vai saanko pitää ne jalassa?" Katsahdin sitten kenkiini, polven yli ulottuviin ruhkeisiin mokkasaapikkaiseen kun sanoen "Se tuottaisi ylimääräistä tuskaa."

"Ota ne pois", vastaus kuului. Revin saapikkaat jaloistani ja tassuttelin sitten olohuoneesen, jossa minua vastaan käveli koira. Iso koira. Kultainen noutaja. Se katseli minua ruskeilla silmillään ja silloin vasta sydämeni alkoi takomaan. Voi helvetti, onkohan se akka täällä. Mitä jos hän on täällä, tuon koiransa kanssa. Voi pyhä isä, voi paskapaskapaska. Ei minusta ole tähän, en minä halua olla mukava ja sanoa käsipäivää ja esittää aikuista sen tytöntyllerön rinnalla. Minä haluan vain alusvaatteitani, postiani ja äitini joululahjan.

Ketään ei kuitenkaan näkynyt. Koira sen sijaan näytti olleen siellä pidemmänkin aikaa, ja se vaikutti hieman apaattiselta. Tosin siinä ei ollut mitään yllättävä, koska tunsin mieheni läpikotoisin; hän kyllä muisti ruokkia koiraansa, mutta lenkkeily tai muu yhdessäolo koiran kanssa jäi. Silitin noutajaa, ja se tuli lähelleni kuin hakien turvaa. Minäkin nojauduin siihen.

Ei minun olisi kai kuulunut tuntea itseäni pelokkaaksi entisessä asunnossani, mutta minä tunsin. Nielaisin pelon ja vastenmielisyyden alas kurkustani ja kävelin sitten (toivottavasti viehkeästi) keittiöön, jossa etsin postiani mitä ei löytynyt.

Hän seurasi minua ja nojasi keittiön seinää vasten. Katselimme toisiamme hetken, ja sitten minä käännyin kaivamaan kirjeitä ja laskuja, jotka lojuivat pöydälläni. Niissä ei ollut nimeäni, ei yhdessäkään.

"Mihin sinä veit vaatteni, kun lähdit täältä?" Hän kysyi sitten. Kohotin kulmakarvojani.

"En mihinkään." Vastasin sitten.

"Veit sinä. Kun häivyit täältä, niin häipyivät minun t-paitanikin."

Siristin silmäni ja raavin pikkurillillä poskeani. "Ja kun sinä päätit vaihtaa minut nuorempaan, häipyi minun itsekunnioitukseni, meidän yhteiset tulevaisuuden suunnitelmamme, minun ehjä sydämeni ja mukava, onnellinen, rakastunut oloni. Joten jos, siis sanotaanko vaikka näin teorissa, siis JOS, minä olisin leikellyt paitasi, pyyhkinyt niillä sitten koiramme ulosteet lattialta, jotka olivat seurasta sinun hoitovuorostani, niin pystyinkö minä sillä selittämään, miksi sinulla ei ole enää t-paitoja, ja sanomaan, että se oli oikeutettu teko?"

Minä en sanonut noin. Kohautin vain olkapäitäni. Tuon kaiken sijasta vastasin vain: "Vainiin."

"Missä minun pankkitunnukseni ja postini ovat?" Käännyin poikittain häntä kohti, niin että hän pystyi näkemään jokaisen pienen osan minussa. Nostin katseeni hänen ruskeisiin silmiinsä ja nostaessani leukaani tarkastellen hänen profiiliaan päässäni pyöri vain yksi käsky: katso minua. Katso minua ja pidätä henkeäsi. Ja hän katsoi, pidätti henkeään ja sitten se hetki oli ohi.

"En tiedä." Hän sanoi hetken päästä. Hänkin ravisti päätään kuin estääkseen itseään ajattelemasta. Soin itselleni hymyn. Niistä viesteistä, joita hän oli minulle vastikaan lähetttänyt, tiesin, ettei hänkään ollut vapaa muistoista.

Et niin varmaan tiedäkään, mutta sen sinä tiedät, miltä tuntui olla kanssani onnellinen.

Häivyin keittiöstä etsimään pankkitunnuksiani tietokoneen ääreen, johon hän ilmeistyi sitten kirjekuoren kanssa.

"Tämä on ainut posti, joka sinulle on tullut." Otin kirjekuoren vastaan ja keräsin sitten papereita roskiin, jotka olivat olleet minun.

Sitten ängin takkaan vanhoja papereita ja laskuja, joita tahdoin hävittää. Pyysin lainaksi sytkäriä, mutta hän ei antanut sitä minulle, vaan kurottui ylleni sytyttämään papereita. Hän oli liian lähellä, liian tuttu ja turvallinen. Hän tuoksui minun valitsemalleni hajuvedelle, sille jota minä rakastin ja jonka olin hänelle esittänyt. Hänellä oli päällään minun ostamani paita ja farkkujen alta pilkotti minun ostamani bokserit. Hän oli siinä, kurkottuneena turhaan päälleni ja syttytti laskujani tuleen, mutta hän ei ollut minun. Ei enää. Ei nyt, eikä koskaan.

Hän kysyi kuinka voin, ja mitä aion tehdä yhteisen ongelmamme kanssa. Tai tuskin se yhteinen oli; ei hän siitä välittäisi. Sanojensa seasta hän yritti vitsailla asioilla, jotka olivat vaikeita. Kohautin olkapäitäni vastaukseksi kaikkeen ja sanoin olevani kunnossa.

Sitten kävimme keskustelua hatusta, joka oli minun, mutta jota hän piti edelleen. En antaisi hattua hänelle, mutta nähtävästi hänkään ei antaisi sitä minulle.

Istuin tasanneportailla ja silitin koiraa. Sen nimi oli kuulemma Manta. Se nuuhki minua ja katseli minua toiveikkaana joko lenkistä, tai sitten se oli vain kiitollinen seurasta ja silityksistä.

"En minä halua siitä luopua, käytän sitä lasketellessani, kun kaikki tytöt tulevat heti sitten luokseni!"

Hän heitti ensimmäisen, typerän argumenttinsa.

"Luulin sinun seurustelevan", heitin takaisin. Hän ei vastannut.

"Se sopii minulle! Kaikki tytöt hullaantuu, kun käytän sitä!" Argumentti kaksi tuli virnuilun takaa ja hän tarkasteli minua.

Pam. Pam. Kyllä, osuit sinä arkaan paikkaan. Kyllä, minä en halua kuvitella sinua muiden kanssa, mutta sinä seurustelet toisen kanssa, voi hyvä jumala, joten lakkaa leikkimästä gigoloa ja anna se minun lakkini. Sinä haluat nähdä mustasukkaisuuden silmissäni, ja luultavasti sait sen. Joten anna se lakkini, yritin kertoa äänettömästi.

Äänen sain sanottua: "Sopii se minullekin."

"Niin sopiikin", hän myönsi ja hymyili sitten, tuli istumaan taas liian lähelle jotta haistoin hänen tuoksunsa.

"Näytät siinä ihan venäläiseltä huoralta", hän virnuili sitten ja katsoi minua suoraan silmiini. Katse porautui virheidenruskeiden silmieni taakse ja minä hymyilin.

Kiusaako sinua prostitoitu talossasi, halusin sitten heittää, mutta purin huultani. Hiljaisuus on voimaa, eikä minun tarvitse sanoa yhtään enempää. Sinua kiusaa tämä tilanne, tietämättömyytesi ja se, että on edelleen jotakin, johon sinä et ole voinut vaikuttaa.

"En minä jaa itseäni", vastasin.

Me vitsailimme, mutta samalla tiesin, että hän halusi tietää. Halusi tietää, rakastinko häntä yhtä palavasti kuin kolme viikkoakin sitten.

Siirsin syyllisyyden pois. Sitähän sinä et saa koskaan tietää.

Vedin mokkasaappaani takaisin jalkaani ja hän ojensi minulle kassini. Sitten juoksin vielä kylpyhuoneeseen. Avatessani oven hän seisoi edessäni, ja rintakehämme kosketti toisiamme. En tiedä, miksi hän oli siinä. En pystynyt katsomaan ylös. Hän ei liikkunut ja me vain seisoimme, kosketimme toisiamme sen hetken, kunnes pakottava halu ja muistot hyppäsivät kimppuuni. Suljin silmäni ja käännyin, suorastaan juoksin ovesta. Kaikki olisi johtanut taas vain yhteen onnettomaan hetkeen, samoihin sessioihin joita harrastimme koko viimeiset kolme viikkoa. Niistä ei jäänyt käteen muuta kuin repaleisia muistoja. Minä olin ollut Vaimo, isolla v:llä, Rakastettu, ja kolme viikkoa olin toiminut myös sinun toisena naisenasi. Siihen minä en suostu, en ainakaan vakituisesti. Voi sitä tyttörukkaa, joka tuli petetyksi jo alkumetreillä.

Pääsin ovesta ulos ja lauloin sitten;

"Tonight Im going out And I am not coming back

You're ain't gonna get nomore Pussycat"

Baby, Baby

Somebody's gonna cry tonight

Baby, Baby

But it won't be my tears tonight,

baby, baby...

Soitin Mimille ja hengitin raikasta ilmaa keuhkoihini. Hei, minä selviän.

 

Kotona laitoin ruokaa ja veden tulemaan tassuammeeseen. Upposin vedenalaiseen kohinaan enkä enää itkenyt. En kyyneltäkään. Sitten minä taas lauloin.

You ain't gonna get nomore Pussycat, baby, baby

But it won't be my tears tonight.

Hymyilin ammeessa veden alle ja annoin tumman tukan lainehtia. Minä olen selvillä vesillä.

Ihanaa.

xoxo,

elohopea

 

 

 

 

Sulkiessani silmät aamulla jotakin ennen kuutta, taisin olla vieläkin niin humalassa, etten muista viimeisiä ajatuksiani. Mimi kuitenkin veti minut todellisuuteen pukemalla päällleni villasukkia, ja ajattelin silloin häntä aarteeksi, maailman hyväsydämiseksi ja parhaaksi ystäväksi, joten luultavasti olen nukahtanut kiitollisiin ajatuksiin. Tunsin olevani turvassa, lämmössä ja onnellinen (ja kyllä, alkoholilla saattoi olla vaikutusta näihin yltiöpositiivisiin ajatuksiin, mutta väliäkö sillä) ja kuunnellessani K:n kuorsausta jostakin Mimin ja minun sänkyni alapuolelta annoin väsymykselle vallan.

Unta kesti kaksi tuntia, tai vähemmän. En ole oikein varma, koska sitten aloin näkemän sekavia kuvia lapsista, joulusta, musiikista, itsestäni, painajaisista ja viimeisestä kolmesta viikosta, ja sitten herätessäni vapinaan tunsin itseni heroiinipiikkiä metsästäväksi narkomaaniksi, eikä se tunne ollut mukava. Kello pyöri kahdeksan ja kymmenen välillä, kun kampesin itseni ylös ja huomasin Miminkin hävinneen sängystä. K sen sijaan kuorsasi sydämensä kyllyydestä, eikä häntä näyttänyt vaivaavaan niin mikään. Muistan Mimin myös sammuttaneen K:n puhelinta kertalleen jos toisenkin, koska ärsyttävä kellonpirinä täytti huonetta ja veti minut kokoajan lumen loistavaan valoon ja aamuun. Kuinka nihkeää.

Olen niitä onnekkaita ihmisiä, jotka eivät humalanjälkeisten öiden seurauksena kärsi kovinkaan pahasta olosta. Vapina ja ihoni sinisyys, kelmeys, pandansilmät ja tukan sekaisuus tosin paljastivat, ettei yöni ole ollut kovin selvä, mutta kolmen viikon yltiöpäinen valveillaolo, juhlminen ja henkinen shokki alkoivat jo näkyä niin ihossani kuin muuallakin. Koska en ollut syönyt useinkaan lähtiessäni juhlimaan (tai syönyt oikeastaan neljään viikkoon ollenkaan), kehoni imi alkoholia kuin janoinen safarilla ja sai siten jokaisen soluni humaltumaan nopeammin kuin ehdin sanoa "kissa". Kuinka helppoa. Ja varmasti vaarallista.

Nyt päätin kuitenkin hieman rauhoittua, sillä edellisiltana olin tajunnut jotain humalankin alta. En tiedä mitä yritin paeta, vai yritinkö ollenkaan, mutta minulla meni hieman liian lujaa. Juhlin hieman liian rankasti ja hieman liian usein. En minä ollut tällainen; mutta minusta oli vain tullut. Johtuiko se siitä, että kolme vuotta se olin minä, jonka piti seuraavana aamuna muistuttaa töistä ja olla itse valmis tekemään ne, jos toinen ei pystynyt? Siivoamaan kotibileiden jäljet, koska vieraita/äiti/mummi oli tulossa? Ja se olin minä, jonka piti huolehtia puhelimista, passeista, lompakoista ja muista arvotavaroista, kun toinen ei humalaltaan pystynyt? Että se olin aina minä, joka jäi kotiin, koska niin vain oli?

Ja nyt minä tahdoin kokeilla, miltä tuntuu olla se toinen osapuoli. Se, josta huolehditaan, ja joka ei piittaa eikä arvosta toisten, pidättyväisten ja tylsien korkeakoulututkintosuorittajien panoksesta. No, kyllähän se tuntuu mukavalta. Huomio, lentämisen tunne, humala. Suorastaan rakastin sitä, koska olin aina pitänyt porrasvaloista. Harmi vain, että kolme vuotta sitten hylkäsin ne.

No, nyt minä haluan sen kaiken takaisin. Koska niin se vain, että porrasvaloissa on sitä jotakin, ja uskoin vakaasti kuuluvani sinne. En kuitenkaan ihan tällaisella vauhdilla.

Jokatapauksessa, ontuvista metaforista siirryin suihkuun, jossa pesin itsestäni humalan ja lian. Vesi tuntui satiinilta vasten kasvoja ja viemäriin valui muistoja, kyyneleitä, likaa ja syyllisyyttä, mutta myös tuoksuja joita en olisi tahtonut antaa itsestäni pois. Kuivatessani tukkaa Mimin superhienolla föönllä kuulin, että K:kin oli herännyt, ja tassutellessani ulos suihkusta ja vaihtessani vaatteita vaihdoimme ja kertailimme eilisen kokemuksia. Enää en voinut kun nauraa tempauksillemme, vaikka viisi tuntia sitten olin nyyhkyttänyt K:ta ja Mimiä vasten taksijonossa rukoillen, etten joutuisi amputoimaan isovarpaitani kylmyyden tähden.

Istahdin tietokoneelle ja yllätyksekseni eräs vanha tuttuni ponnahti keskusteluikkunasta esiin.

Katselin J:n tekstiä silmät viiruina ja hetken pohdinnan jälkeen päädyimme yhteiseen päätökseen kahvista, koska nyt tarvitsin jotakin syötävää, eikä sen enempää Mimi kuin K:kaan ollu valmiita ajamaan minua McDonaldsiin, joka oli ainut paikka joka olisi pystynyt tarjomamaan minulle kulinaristista nautintoa.

J tulisi hakemaan minua, ja minä tahdoin olla edukseni. Harmi vain, ettei naamani eikä hiukseni olleet samaa mieltä. Ne tuntuivat irvailevan minulle peilistä: "Me olemme tehneet hyvää yhteistyötä joka viikonlopun perjantait ja lauantait; Ihosi on ollut sileä ja virheetön, tukka on taipunut laineille ja pysynyt kuosissa vaikka kelit ovatkin olleet hirveät, emme me enää sunnuntaina palvele. Se ei kuulu sopimukseen, sunnuntaina sinun kuuluu näyttää hirviöltä, ja me saamme levätä. Ensi viikonloppuna sitten!"

Tuskailin finnin, etuhiuksien, ihottuman ja paidan kanssa, ja tulin siihen päätökseen että paras asia minussa oli ahterini, joka sai mahtua Goodiessien satiinipillifarkkuihin, koska olin toivottaman rakastunut niihin. Täytyy vain toivoa, että J huomaisi ainakin sen. Ei sillä oikeastaan olisi muuten väliä; ei minulla ollut suunnitelmia tai mitään, me menimme vain kahville, mutta minulle oli tärkeä tarve todistaa sille miehelle jotakin. Jotakin siihen suuntaan, että kaikki on hyvin (niinkuin minulla on ilmeisesti tarve todistaa kaikelle) ja että nyt, kun olemme viimein aikuisia, voimme saada sen mistä olimme puhuneet teineinä; asioita joita suunnittelimme siideritölkkien ja kaljapullojen, tupakansvaun ja kotibileiden upottavien sohvien saloissa. Jokatapauksessa; Luojalle kiitos siitä, että ne housut pukivat minua. Mimin palettisen painijatopin ja lyhyen mustan jakun ansiosta uskoin ainakin näyttäväni hieman hoikemmalta kuin ennen, ja sitten kiisin ulos ovesta kädessäni tupakat, rahaa ja puhelin.

Asetellessani paitaa niin, että satiinihousujeni strassikivet paistoivat selvästi satiinikankaan peittämäst' takalistostani (voi luoja, häpeä!) jokin kummallinen auto pysähtyi eteeni. Hetken tarkastelun jälkeen huomasin sen olevan J, jolla on uusi auto. Mukava auto, vaikka se olikin ruotsalainen. Istuin alas nahkapenkeille ja tarkastelin ensin autoa hyväksynnän ja ihmetyksen kanssa, kunnes sitten kiinnitin huomiota itse mieheen.

J oli hyvännäköinen, niinkuin aina. Karkea, möreä ääni, hyvät vaatteet, ja ne silmät. Ruskeat suklaanapit, joihin olin jo aikoja sitten sulanut. Olin unohtanut ne. Mutta sellainen J oli, tuttu ja turvallinen. Hieman salamyhkäinen. Huumorintajuinen. Vanha kunnon J.

Hassua, miten joku voi tuntua niin läheiseltä, vaikkei ole koskaan seurustellutkaan kyseisen miehen kanssa. Joku vain on niin.. tuttu. Ja hyvä. Nautin nahkapenkeistä, musiikista, J:stä ja siitä hetkestä. Elämä oli yksinkertaisuudessaan siinä lumisateessa, lämpimässä autossa, hyvä mies vierellä, erittäin mukiinmenevää.

Oletettavasti en syönyt taaskaan mitään, join teetä  J:n ottaessa kahvia takeaway mukiin. Nuuhkin ilmaa, johon sekoittui kahvin aromi, sekä J. Tupakka, saippua ja hajuvesi. Miehillä on mukavia ominaistuoksuja.

Pelkäsin joka hetki jonkun tutunu tulevan ABC:n ovista sisään ja pilaavan tämän hetken. Minulla oli kiire pois, mutta en halunnut kertoa sitä. Jossakin kohtaa taisin rentoutua, ja sitten päätimme lähteä.

J ajelutti minua autollaan avokätisesti kaksi tuntia. Kävimme hakemassa jopa unohtamiani tavaroita, ja olin erittäin onnellinen saadessani lempitakkini takaisin. Aika lensi siivillä. Sitten minua alkoi epäilyttämään, että J:n vaimo saattaisi olla jo kotona ja soitella miehensä perään. J ajoi minut kotiin, ja hiljaisuus täytti auton. Se ei oikeastaan ollut tukalaa hiljaisuutta, se oli anteeksipyytävää hiljaisuutta, vaikka anteeksipyydettävää ei edes ollut.

Kun J sytytti viimeisen tupakkansa ja minä keräsin kamojani autosta, nauroin taas niin että onnen kyynel nousi silmäkulmaani. Minähän voisin tottua tähän elämään; arvamaattomaan arkeen, vieraisiin mieheen, avokätisiin palveluksiin, ilmaisiin kyyteihin ja kahveihin. Miksi olin hinkunut niin paljon kahden auton länsimaailmaista etuoikeutta, kultaistanoutajaa ja sormusta?

J iski silmää, ja minä iskin takaisin. Hiljaisuus täytti koko parkkipaikan, ja minä lepäsin hänen autoaan vasten polttaen tupakkaa. Oli jo ilta, ja olin näkeväni tähdenlennon. Kaikki oli yhtä viatonta, kuin kuusi vuotta sitten. Juoksin Mimin rappuset ylös, kun kuulin J:n auton strattaavan ja lähtevän. J ajaisi kotiin vaimonsa luokse, ja minä olisin onnellinen.

Mimi odotti kotona, ja ojentaessani hänelle L&M punaisen askin, jonka lupauduin tuomaan, Mimi avasi kääreen ahnaasti ja hävisi parvekkeelle.

Minä nukahdin Mimin sänkyyn, kunnes Jani tuli hakemaan ja me ostimme yhdissä tuumin niin paljon roskaruokaa, että jos krapulani ei lähtisi sillä, jossakin olisi jotain vikaa.

 

Tunti sitten oksensin R:n naurun säestämä viimeisen kerran ja olen edelleen rauhallinen, onnellinen ja raukea, vaikka en pysty syömään ja edessäni on vielä rutkasti järjesteltävää, ennenkuin voin sanoa tämän helvetin loppuneen. Rakkautta ja riemua pursunnut sisareni tuli myös käymään, ja tunnelma oli oikeastaan katossa yhtä lailla kuin pingispallotkin, jos ei ottanut huomioon hirveää oloani, joka oli sen hitonmoisen roskaruan syytä.

Olen kaivannut sisareni kaunista taloa ja yksinoloa. Nukahdan suureen sänkyyn raukena ja hymyillen. Olen ansainnut uneni, viimeinkin.

Lisäksi S soitti ja muistutti huomista treffeistämme. Sovimme kahvittelemamme. Minä pidän S:stä, hän on charmikas. Mutta nyt olen liian väsynyt.

Onnellisuus on tässä, sillä minulla on kultaakin kalliampi ystäviä, jotka eivät jätä pulaan, vaan seisovat rinnallani ikuisesti. Haluan kiiittää heitä koko sydämestäni.

xoxo,

elohopea